Sivut

lauantai 19. tammikuuta 2013

Castle - Luku 3

   Mitä täällä tapahtuu? Se oli ensimmäinen ajatukseni. Puristin vieressä seisovan Miken kättä entistä lujemmin. En halunnut päästää irti.
- Nyt mennään! Mike huusi ja lähti juoksemaan takaisin synkemmälle polulle. Roikuin hänen kädessään ja yritin pysyä mukana vauhdissa.
   Huuto vain voimistui takanamme. Mustat korpit lähtivät lentoon korkeista kuusista. Mitä täällä tapahtuu?  Pääni oli ihan sekaisin, en keksinyt muuta ajateltavaa. Sydämmeni syke kasvoi. Mihin minä olen sekaantunut? Kysymyksiä ja taas kysymyksiä...
   Mike juoksi koko ajan vain kovempaa. Minulla oli huono kunto, enkä pysynyt vauhdissa, vaikka pojan vahva käsi oli tiukasti oman käteni ympärillä.
- Vauhtia nyt! Mike hoputti. Tätä kivistä ja juurista polkua ei ollut edes helppo kävellä, ajattelin, mutta en vastannut pojalle mitään. Halusin keskittää kaiken energiani juoksemiseen.
   Metsä polun ympärilla alkoi tulla tiheämmäksi. Oksat raapivat kasvoja ja käsiä, punaiset viirut iholla todistivat tämän. Minulla oli jalassani skeittikengät. Jokaisella askeleella kantapääni nousi ylös kengistä. Kantapääin nousi nytkin pois kengästä, kompuroin. En saanut enää korjattua tasapainoani ja päästin irti Miken kädestä. Kaaduin maahan. Samalla hetkellä kuulin samaa huutoa takaani todella läheltä. Mike tarttui käteeni ja veti minut ylös. Jatkoimme juoksemista käsi kädessä, vaikka polveeni sattui paljon. Valmiiksi repaleisten farkkujen rei'istä näin punaisen ja verisin haavan polvessani.
   Äkillinen huuto havahdutti minut taas hereille. Se kuului jälleen aivan takaamme. Halusin pois täältä, takaisin kotiin. Käärityä tuttuun ja turvalliseen peittooni sekä oikeiden ystävieni luo. Minä pelkäsin. En tiennyt, mitä takanamme on, mutta jotain hirveää sen täytyi olla, koska Mike oli ihan poissa tolaltaan.
- Nopeasti Lucy! Tiedän turvapaikan, Mike sanoi samalla, kun hänen huulilleen nousi pieni hymy. Nyökkäsin vain. Sana "turva" sai minut valppaaksi ja jaksoin juosta vielä viimeisillä voimillani pojan perässä.
   Mike juoksi pois polulta kohti suurta kallionseinämää, jossa oli  pieni aukko, selvästi luola. Aukko oli todella pieni. Meiden piti kumartua, jotta pääsimme sisään. Luola oli sisältä suuri ja mahduimme hyvin seisomaan. Luola oli pyöreän muotoinen ja keskällä oli pieni nuotio, jossa oli hiillosta. Toisella seinustalla oli muutama makuupussi levitettynä ja niiden vierellä oli kaksi suurta reppua. Tämä oli turva.
   Istuin nuotion viereen puunrungolle, joka oli tarkoitettu penkiksi. Vedin syvään henkeä. Olin vieläkin hengästynyt pitkän juoksumatkan jäljiltä ja nyt oli aika rauhoittua. Mike tuli istumaan viereeni.
- Huutaja oli Nora. Hän on se jolla on mustat lyhyet hiukset ja siniset silmät. Olimme joskus Noran kanssa ystäviä tai oikeastaan olimme enemmän kuin ystäviä. Me seurustelimme, mutta erosimme jo vuosia sitten, Mike sanoi huokaisten ja katsoi jalkoihinsa.
- Mitä hänelle tapahtui? Miksi meiden piti juosta nopeasti pois?
- Lucy, kaikkia asioita ei ole niin helppo selittää. Muistat varmasti, mitä kerroin sinulle ennen, kun aloimme kuulla huutoa? Mike kysyi ja käänsi katseensa suoraan silmiini. Nyökkäsin vastaukseksi.
- Hyvä. Nora myös tietää tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu ja joutui ensimmäiseksi uhriksi. Häneen testattiin jotain tai niin ainakin luulen. Saattoi olla, että hän ehti pakenemaan. Minä en tiedä paljoakaan, mutta sen tiedän, ettei täällä ole kaikki niin kuin pitäisi, Mike tokaisi surullinen ilme kasvoillaan.
- Tätä kaikkea on vaikea uskoa. Pelkään, että he satuttavat minua, sain sanotuksi. Mike pudisti päätään.
- Yhdessä me selviämme, Mike rohkaisi ja kietaisi kädet ympärilleni. Nojasin pojan olkapäähän ja suljin silmäni. Minulla oli turvallinen olo, vai oliko?

______

Pahoittelen, että tämän luvun julkaisussa kesti näin kauan, mutta kiitos, että luit ! :)

4 kommenttia: