Sivut

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Novelli - Arjen sankari

Päivä oli kaunis. Taivas oli kirkkaan sininen ja pilvetön. Ilmassa tuoksui vapaus ja tulevan kesän riemu. Lempeä tuuli heilutteli ihmisten hiuksia sekä vaatteita.

Nuori mies heilautti päätään ja avasi omat, uniset silmänsä. Unimaailma katosi ja eteen astui todellisuus. Hän oli täällä. Sankka sumu peitti näkyvyyden ja ilmassa leijaili hentoa hiekkaa, joka pölysi maasta. Voimakas palaneen haju tunkeutui väkisin hajuaistin aistittavaksi. Ympäriltä kuului huutoja ja laukauksien ääniä, mutta mitään ei näkynyt. Sumu peitti kaiken.

Mies, tutummin Markus, oli nuori. Hän oli vasta alle 25-vuotias, mutta oli jo mukana suuressa ja tärkeässä asiassa rauhanturvaajana. Markus oli aina halunnut pelastaa ihmisiä ja olla sankari, jonka nimen kaikki ihmiset muistaisivat. Miehellä oli kotona pieni perhe odottamassa tämän palaamista kotiin. Hän muisti vieläkin vuoden ikäisen poikansa iloisen hymyn, jonka oli nähnyt viimeksi pari kuukautta sitten. Sen ajatuksen voimalla hän jaksoi kaiken tämän sekasorron keskellä.

Kuukaudet kuluivat nopeasti ja jäljellä oli vielä muutama päivä ennen kuin Markus pääsisi kotiin. Se antoi miehelle lisää voimaa viimeiseen suurempaan projektiin.

- Kohteessa, kuului Markuksen taskussa olevasta radiopuhelimesta. Mies otti sen käteensä ja ilmoitti olevansa myös pian paikalla.
- Tulossa, loppu, hän sanoi ja päästi irti nappulasta, jonka avulla hän äänitti oman sanomansa työkaverilleen.

Markus heitti ison repun selkäänsä ja lähti kävelemään joukon saattelemana kohti pientä kylää. Ilma oli kuiva ja hento hiekka pölysi askelten tahdissa. Lämmin ilma kohosi ylös maasta ja sai aikaan näkyvää väreilyä.  Sadetta ei ollut näkynyt pitkään aikaan ja ympärillä olevat satunnaiset kasvitkin olivat selvästi kuivuneen näköisiä. Markus toivoi sadetta helpottamaan olotilaa, mutta ennen kaikkea hän toivoi sitä näiden apua tarvitsevien ihmisten takia.

Muutaman minuutin kävelymatkan jälkeen kylä alkoi näkyä. Pienet ja suorastaan onnettoman näköiset leirimäiset talorakennukset olivat lähellä toisiaan. Lapset leikkivät vaatteista tehdyllä pyöreällä pallolla pihamaalla. Kaikesta tästä huolimatta he näyttivät iloisilta, ainakin hetkellisesti. Lasten vanhemmat ja muut kylän aikuiset olivat selvästi surullisemman näköisiä. Kuka tietää, ehkä he olivat juuri menettänet yhden läheisistään tai lapsistaan kulkutaudin uhriksi tai joutuneet muuten koville kaiken hädän keskellä. Kaikki se, mitä tämän kylän ihmiset ovat joutuneet kokemaan on väärin. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään tällä tavalla. Heillä ei ole edes puhdasta juomavettä, mikä on yksi monesta elämän edellytyksestä.

Markus saapui kylään joukkonsa mukana. Hän laski painavan reppunsa hetkiksi maahan, jotta voisi venytellä jäseniään auringonpaisteessa. Se oli ainoa asia, mitä hän ehti nähdä tai tehdä. Aivan yht'äkkiä lapsien iloinen nauru muuttui pelokkaaksi huudoksi. Lapsten vanhemmat juoksivat hakemaan lapsiaan turvaan.
Markus nosti katseensa ilmaan. Suuret helikopterit lentelivät kylän yläpuolella kovan äänen saattelemana. Asein varustautuneet sotilaat ryntäsivät kylään. Keitä he olivat, siitä ei ollut kenelläkään mitään aavistusta. Markus ja muu joukko hälyttivät radiopuhelimien välityksellä lisää joukkoja paikalle. Heillä oli kokemusta tästä.

Pian Markuksen huomio kiinnittyi kuitenkin pieneen poikalapseen, joka harhaili kaaoksen keskellä pelokkaan ja avuttoman näköisenä. Poika pyöri ympyrää ihan kuin hakien turvaa, mitä hänellä ei ollut. Markus nyökkäsi joukoillensa ja juoksi pojan luo. Askel askeleelta hän oli lähempänä. Huutoa, pelästyneitä katseita ja itkuisia silmiä, ei enää merkkiäkään pienestä toivosta, jota hän oli hetki sitten nähnyt lasten eleissä heidän pelatessaan. Nyt kaikki oli vain yhtä kaaosta. Tuo poika, hänet Markus halusi pelastaa.

Markus ehti pienen pojan luo samalla hetkellä, kun kärsivät silmät painautuivat kiinni ja poika kaatui maahan. Markus polvistui pojan elottoman kehon vierelle. Pojan pörröiset ja kiharat tummat hiukset olivat tomuiset. Hennot jalat täynnä pieniä haavoja. Kauniit silmät olivat tiukasti kiinni ja rinta pysyi liikkumattomana. Pulssia ei tuntunut. Pojan suu oli muotoutunut pieneen hymynhäiveeseen. Oliko se pelastuksen ja toivon hymy? Koko pojan olemus muistutti Markusta jostain, hänen omasta pojastaan.

- Liikkeelle! kuului käsky radiopuhelimesta. Markus kuittasi sen ja nousi ylös maasta. Hänen housuna olivat tomuiset ja likaiset, mutta sillä ei ollut väliä. Maailmassa oli niin paljon suurempiakin ongelmia.

Markus kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti seuraavaa määränpäätä, minne käsky oli käynyt. Hän vilkaisi vielä hetken kuluttua pojan liikkumattoman ruumiin suuntaan. Pojan silmät raottuivat hieman ja niistä loisti toivo, toivo paremmasta. Pieni ja auringossa kimalteleva kyynel vierähti pojan kasvoille. Se jätti jälkeensa kapean vanan pojan pölyiselle poskelle. Markus kääntyi nopeasti ympäri ja lähti juoksemaan. Hän ei enää kestänyt katsoa enempää.

***

Viimeiset päivät olivat jo takanapäin ja Markus oli saapunut kotiin. Lentokone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Aurinko oli juuri laskeutumassa taivaanrannan taakse kauniin värimaailman saattelemana. Näky oli kaunis ja turvallinen. Markus hieraisi silmiään. Pitkä matka oli takana ja hän oli selvinnyt siitä.

Terminaalissa miestä odotti iloinen vastaanotto, vaimo ja oma poika. Markus otti poikansa syliin ja katsoi tämän iloisiin ja kirkkaisiin silmiin. Sillä hetkellä hän tajusi olevansa oman poikansa sankari. Hänen ei enää tarvitsisi lähteä leikkimään hengellään. Hänen ei tarvinnut enää todistaa mitään itselleen tai kenellekkään muulle, pelit oli pelattu ja leikit oli leikitty. Sen hän oli oppinut pienen tummaihoisen pojan ansioista. Sankareita oli niin monenlaisia ja Markus voisi olla se ihan tavallinen sankari, arjen sankari.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Uusi alku!

Noniin, edellisestä postauksesta on jo puoli vuotta aikaa, vaikka lupasin palata pian kirjoittamaan, hups... Motivaatio novellien kirjoittamiseen on vain hieman kadoksissa, vaikka aikaa löytyisi kirjoittamiseen. Ajattelin, että muutan hieman blogini kategoriaa. Nyt novellien lisäksi alan kirjoittamaan myös mielipide- ja asiatekstejä.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeää, koska sen avulla pystyy selvittämään ja käymään asioita läpi vaikeina hetkinä. Pidän monenlaisten tekstien kirjoittamisesta, joten myös sen takia haluan laajentaa blogiania myös muita tekstejä käsitteleväksi.

Katsotaan, jos kirjoituksia alkaa syntyä enemmän tämän pienen muutoksen siivillä. Otan mielelläni vastaan ideoita, jos Sinä olet halukas lukemaan tekstin jostakin sinulle tärkeästä, oudosta tai jopa vihastuttavasta asiasta. :)

// Todennäköisesti poistan novellit blogistani

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Uusi ulkoasu!

No niin, nyt saatiin taas hieman uutta ulkoasua kehiin. Tosin se on aika samanlainen kuin edellinenkin, vain taustaa on muutettu ja bannerin laatua hieman paranneltu. Kommentit ovat kuitenkin tervetulleita! :)

Olen myös aloittanut uuden novellin kirjoittamisen, joten Castle jää nyt valitettavasti hetkeksi tauolle. Toivottavasti saisin julkaistua uuden novellin pian! Edellisestäkin postauksesta on jo vierähtanyt pitkä tovi, mutta eiköhän blogi ala taas hiljalleen heräillä. Kiitos kärsivällisyydestä! :)

Hyvää Joulua kaikille! :)

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Castle - luku 5

    Katsoin ympärilleni hätääntyneenä. Missä Mike oli? Juoksin luolan suulle ja katsoin ulos. En nähnyt mitään, en merkkiäkään pojan olinpaikasta. Sitten kuulin sen taas. Korvia vihlova huuto. Aivan läheltä. Terästin kaikki aistini valloilleen ja yritin hahmottaa missä Mike oli. Lähdin juoksemaan äänen suuntaan tietämättä yhtään, mitä vastassa odotti. Pelkäsin ja paljon. En halunnut, että Mike joutui kärsimään. Hänestä oli tullut minulle todella tärkeä näiden muutamien päivien aikana ja halusin pitää tärkeistä ihmisistä kiinni. Halusin auttaa.

   Metsätietä ei ollut helppo juosta. Se oli kivinen ja täynnä juuria. Meinasin kaatua muutamasti, mutta sinnittelin edelleen. Keräsin samalla rohkeutta tulevaan varten, vaikka pelko vihloi sisälläni. Nyt jos koskaan olisin kaivannut Miken rohkaisevia ja kannustavia sanoja.

   Kuulin sen taas. Pojan tuskaisen huudon. Tällä kertaa aivan läheltäni. Pysähdyin ja kuuntelin tarkemmin samalla tähyten ympäristöä. Mitään epäilyttävää ei näkynyt vieläkään. Aloin huolestua. Mike! Missä hän on?  Huusin itselleni ajatuksissani. Koita nyt löytää se poika. Mieleni alkoi tehdä tepposia. En nähnyt enää ympärilleni. Kauhu sumensi mieleni ja ajattelukykyni.

   Ravistin päätäni. Halusin karkottaa kaikki kauhukuvat mielestäni. Räpsäytin silmiäni muutaman kerran, jotta saisin näkökenttäni taas selväksi. Äkillinen huuto yläpuoleltani havahdutti minut. Katsoin ylös, en nähnyt mitään tai ketään. Huuto jatkui. Tarkensin katseeni ja sitten näin sen. Kaijutin. Suoraan yläpuolellani puuhun kiinnitettynä. Nyt tiesin, että olin kävellyt suoraan ansaan.

- Kappas, Lucy. Mukava nähdä sinutkin. Mitäs pidit jekustani? Taisi mennä ihan täydestä, sanoi viiksekäs mies, joka tuli puun takaa nauraen omahyväisesti. Muljautin vain miehelle silmiäni.

- Missä Mike on? huusin miehelle, joka jatkoi nauruaan, mikä kuullosti ihan siltä, että hän olisi tukehtumaisillaan.

- No no, eipäs mennä asioiden edelle tyttöseni, mies sanoi ja jatkoi vakavana: - Haluan, että sinä suoritat ensin pari juttua. Sitten voidaan miettiä sitä, jos vaikka kertoisin nuoren miehen olinpaikan.

- En suostu mihinkään! huusin jo raivon partaalla.

- Valitettavasti sinun mielipidettäsi ei kysytä, mies sanoi ja tarrasi käteeni.

- Mitä sä luulet tekeväsi? karjuin samalla kun yritin rimpuilla pois miehen otteesta.

- Teen vain sen, mikä oli tarkoituskin, mies murahteli ja tiukensi otettaan.

- Päästä irti senkin hullu! huusin, vaikka tiesin, että minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia isoa miestä vastaan.

- Tottele nyt kiltisti niin voin säästää henkesi, mies sanoi ja tehostaakseen sanojaan hän otti takkinsa taskusta mustan pistoolin. Värähdin kauhusta.

- No niin, hyvä tyttö. Mennään suorittamaan velvollisuutesi.

  Kävelin kiltisti miehen otteessa. Tärisin vieläkin pelosta. Mitä hän haluaa tehdä minulle? Onko tämä juuri sitä, mistä Mike halusi minua varoittaa? Kyllä, tämä oli juuri sitä. Vilkaisin asetta miehe kädessä. Toivottavasti se ei ollut osana tulevia tapahtumia.

   Tunsin, kuinka olin vajoamassa tiedottomaan tilaan. Pelkäsin niin paljon. Silmäni alkoivat sulkeutua itsestään. Halusin pois täältä ja helpoin tapa näytti olevan tämä, tiedottomaksi vaipuminen. Äkillinen huuto havahdutti minut takaisin todellisuuteen.

- Seis, päästä irti Lucysta! huutaja oli Mike. Hän oli tullut pelastamaan minut.

 ______

Pahoittelut, että jatkossa kesti taas näin kauan. Olen tässä nyt kirjoitellut toista novellia, jonka sain tehtäväkseni kirjoittaa.
 Mutta eiköhän tämä novelli tästä ala taas pikku hiljaa heräilemään. :)

perjantai 25. tammikuuta 2013

Castle - Luku 4

   Nostin pääni nopeasti pojan olkapäältä ja hivuttauduin kauemmas hänen otteestaan.
- Onko jokin hätänä? Mike kysyi selvästi hämmentyneenä.
- Ei, vastasin lyhyesti. Pääni oli aivan sekaisin tästä kuviosta. Olin pelästynyt omia ajatuksiani. En voinut olla varma siitä, että voiko Mikeen luottaa.
- Taidan olla vain väsynyt, täydensin haukotellen kuin korostaakseni sanojen todenperäisyyttä.
- Ymmärrän. Parasta olisi, jos nukkuisimme täällä, Mike sanoi pieni hymy kasvoillaan ja katsoi pikaisesti makuupussien suuntaan. Muutamat asiat olivat kuitenkin jääneet vaivaamaan minua aikaisemmista tapahtumista.
- Mutta entä muut linnassa? He eivät tiedä mitään siitä, mitä täällä on tekeillä. Minusta olisi reilua, että hekin saisivat tietää, töksäytin Mikelle ja katsoin suoraan hänen silmiinsä. Tuo käänsi katseensa nopeasti pois ja haroi hiuksiaan selvästi hermostuneena. Taisin osua arkaan paikkaan.
- Haluisin kertoa heille, mutta en voi. Koko linnan henkilökunta tietää, että minä tiedän näistä tapahtumista. Jos joku muista möläyttää, kaikki tietävät ketä rangaista, minua, Mike sanoi pelokkaalla ja värisevällä äänellä. Kovan kuoren alla taisi olla oikeasti herkkä ja pelokas nuori mies. Tunsin myötätuntoa Mikeä kohtaan. Hänellä ei varmasti ole helppoa.
   En tiennyt, miten tekisin. Halusin mennä vain pojan vierelle ja halata häntä, mutta pelkäsin hänen reaktiotaan. Vaikka välimme olivat syventyneet nopeasti yhteisen selviytymisen ansiosta, en ollut kuitenkaan varma, mitä uskaltaisin sanoa tai tehdä. Selvitin tummia hiuksiani sormilla, jotta saisin ajatukset muualle.
- Taidan mennä nukkumaan, sanoin Mikelle pitkän hiljaisuuden jälkeen ja nousin ylös puiselta penkiltä. Mike vain nyökkäsi.
- Haluan miettiä vielä hetken rauhassa, Mike sanoi hiljaa ja käänsin katseensa taas tomuiseen maahan.
   Käännyin ympäri ja aioin kävellä makuupussien luo, kunnes Mike keskeytti.
- Lucy, odota. Minun pitää kertoa sinulle jotain, hän sanoi nostaen katseensa maasta takaisin minuun. Kännyin ympäri ja katsoin pojan suloisiin silmiin odottavasti.
- Äh, ei mitään. Unohda koko juttu, Mike tokaisi hermostuneena ja haroi hiuksiaan.
   Nyökkäsin ja lähdin kävelemään makuupusseille. Hymyilin itsekseni. Makuupussit olivat valmiina avattuina maassa. Valitsin niistä lämpimimmän näköisen aivan kallioseinän vierestä. Käperryin makuupussin sisään ja suljin silmäni.

   Huutoa, huutoa ja vielä lisää huutoa. Nousin nopeasti ylös makuupussista kuin säikähtäneenä. Pojan huuto oli herättänyt minut. Tunsin, kuinka sydämmeni takoi rinnassa. Katsoin ympärilleni pimeässä luolassa. En nähnyt mitään...
- Mike? huhuilin, mutta en saanut vastausta. Toistin pojan nimeä vielä vähän kovempaa, mutta puhuin vain luolan kivisille seinille, kukaan ei vastannut. Missä Mike on? Tärisin pelosta. Mitä hänelle on tapahtunut? Hän ei jättäisi minua näin. Mieleni oli jälleen täynnä kysymyksiä, joihin en osannut vastata.
   Sitten kuulin sen jälleen, tuskaisen huudon jostain kaukaa, mutta siinä oli jotain tuttua... Mike!

lauantai 19. tammikuuta 2013

Castle - Luku 3

   Mitä täällä tapahtuu? Se oli ensimmäinen ajatukseni. Puristin vieressä seisovan Miken kättä entistä lujemmin. En halunnut päästää irti.
- Nyt mennään! Mike huusi ja lähti juoksemaan takaisin synkemmälle polulle. Roikuin hänen kädessään ja yritin pysyä mukana vauhdissa.
   Huuto vain voimistui takanamme. Mustat korpit lähtivät lentoon korkeista kuusista. Mitä täällä tapahtuu?  Pääni oli ihan sekaisin, en keksinyt muuta ajateltavaa. Sydämmeni syke kasvoi. Mihin minä olen sekaantunut? Kysymyksiä ja taas kysymyksiä...
   Mike juoksi koko ajan vain kovempaa. Minulla oli huono kunto, enkä pysynyt vauhdissa, vaikka pojan vahva käsi oli tiukasti oman käteni ympärillä.
- Vauhtia nyt! Mike hoputti. Tätä kivistä ja juurista polkua ei ollut edes helppo kävellä, ajattelin, mutta en vastannut pojalle mitään. Halusin keskittää kaiken energiani juoksemiseen.
   Metsä polun ympärilla alkoi tulla tiheämmäksi. Oksat raapivat kasvoja ja käsiä, punaiset viirut iholla todistivat tämän. Minulla oli jalassani skeittikengät. Jokaisella askeleella kantapääni nousi ylös kengistä. Kantapääin nousi nytkin pois kengästä, kompuroin. En saanut enää korjattua tasapainoani ja päästin irti Miken kädestä. Kaaduin maahan. Samalla hetkellä kuulin samaa huutoa takaani todella läheltä. Mike tarttui käteeni ja veti minut ylös. Jatkoimme juoksemista käsi kädessä, vaikka polveeni sattui paljon. Valmiiksi repaleisten farkkujen rei'istä näin punaisen ja verisin haavan polvessani.
   Äkillinen huuto havahdutti minut taas hereille. Se kuului jälleen aivan takaamme. Halusin pois täältä, takaisin kotiin. Käärityä tuttuun ja turvalliseen peittooni sekä oikeiden ystävieni luo. Minä pelkäsin. En tiennyt, mitä takanamme on, mutta jotain hirveää sen täytyi olla, koska Mike oli ihan poissa tolaltaan.
- Nopeasti Lucy! Tiedän turvapaikan, Mike sanoi samalla, kun hänen huulilleen nousi pieni hymy. Nyökkäsin vain. Sana "turva" sai minut valppaaksi ja jaksoin juosta vielä viimeisillä voimillani pojan perässä.
   Mike juoksi pois polulta kohti suurta kallionseinämää, jossa oli  pieni aukko, selvästi luola. Aukko oli todella pieni. Meiden piti kumartua, jotta pääsimme sisään. Luola oli sisältä suuri ja mahduimme hyvin seisomaan. Luola oli pyöreän muotoinen ja keskällä oli pieni nuotio, jossa oli hiillosta. Toisella seinustalla oli muutama makuupussi levitettynä ja niiden vierellä oli kaksi suurta reppua. Tämä oli turva.
   Istuin nuotion viereen puunrungolle, joka oli tarkoitettu penkiksi. Vedin syvään henkeä. Olin vieläkin hengästynyt pitkän juoksumatkan jäljiltä ja nyt oli aika rauhoittua. Mike tuli istumaan viereeni.
- Huutaja oli Nora. Hän on se jolla on mustat lyhyet hiukset ja siniset silmät. Olimme joskus Noran kanssa ystäviä tai oikeastaan olimme enemmän kuin ystäviä. Me seurustelimme, mutta erosimme jo vuosia sitten, Mike sanoi huokaisten ja katsoi jalkoihinsa.
- Mitä hänelle tapahtui? Miksi meiden piti juosta nopeasti pois?
- Lucy, kaikkia asioita ei ole niin helppo selittää. Muistat varmasti, mitä kerroin sinulle ennen, kun aloimme kuulla huutoa? Mike kysyi ja käänsi katseensa suoraan silmiini. Nyökkäsin vastaukseksi.
- Hyvä. Nora myös tietää tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu ja joutui ensimmäiseksi uhriksi. Häneen testattiin jotain tai niin ainakin luulen. Saattoi olla, että hän ehti pakenemaan. Minä en tiedä paljoakaan, mutta sen tiedän, ettei täällä ole kaikki niin kuin pitäisi, Mike tokaisi surullinen ilme kasvoillaan.
- Tätä kaikkea on vaikea uskoa. Pelkään, että he satuttavat minua, sain sanotuksi. Mike pudisti päätään.
- Yhdessä me selviämme, Mike rohkaisi ja kietaisi kädet ympärilleni. Nojasin pojan olkapäähän ja suljin silmäni. Minulla oli turvallinen olo, vai oliko?

______

Pahoittelen, että tämän luvun julkaisussa kesti näin kauan, mutta kiitos, että luit ! :)