Uusi ulkoasu!

No niin, nyt saatiin taas hieman uutta ulkoasua kehiin. Tosin se on aika samanlainen kuin edellinenkin, vain taustaa on muutettu ja bannerin laatua hieman paranneltu. Kommentit ovat kuitenkin tervetulleita! :)

Olen myös aloittanut uuden novellin kirjoittamisen, joten Castle jää nyt valitettavasti hetkeksi tauolle. Toivottavasti saisin julkaistua uuden novellin pian! Edellisestäkin postauksesta on jo vierähtanyt pitkä tovi, mutta eiköhän blogi ala taas hiljalleen heräillä. Kiitos kärsivällisyydestä! :)

Hyvää Joulua kaikille! :)

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Castle - luku 5

    Katsoin ympärilleni hätääntyneenä. Missä Mike oli? Juoksin luolan suulle ja katsoin ulos. En nähnyt mitään, en merkkiäkään pojan olinpaikasta. Sitten kuulin sen taas. Korvia vihlova huuto. Aivan läheltä. Terästin kaikki aistini valloilleen ja yritin hahmottaa missä Mike oli. Lähdin juoksemaan äänen suuntaan tietämättä yhtään, mitä vastassa odotti. Pelkäsin ja paljon. En halunnut, että Mike joutui kärsimään. Hänestä oli tullut minulle todella tärkeä näiden muutamien päivien aikana ja halusin pitää tärkeistä ihmisistä kiinni. Halusin auttaa.

   Metsätietä ei ollut helppo juosta. Se oli kivinen ja täynnä juuria. Meinasin kaatua muutamasti, mutta sinnittelin edelleen. Keräsin samalla rohkeutta tulevaan varten, vaikka pelko vihloi sisälläni. Nyt jos koskaan olisin kaivannut Miken rohkaisevia ja kannustavia sanoja.

   Kuulin sen taas. Pojan tuskaisen huudon. Tällä kertaa aivan läheltäni. Pysähdyin ja kuuntelin tarkemmin samalla tähyten ympäristöä. Mitään epäilyttävää ei näkynyt vieläkään. Aloin huolestua. Mike! Missä hän on?  Huusin itselleni ajatuksissani. Koita nyt löytää se poika. Mieleni alkoi tehdä tepposia. En nähnyt enää ympärilleni. Kauhu sumensi mieleni ja ajattelukykyni.

   Ravistin päätäni. Halusin karkottaa kaikki kauhukuvat mielestäni. Räpsäytin silmiäni muutaman kerran, jotta saisin näkökenttäni taas selväksi. Äkillinen huuto yläpuoleltani havahdutti minut. Katsoin ylös, en nähnyt mitään tai ketään. Huuto jatkui. Tarkensin katseeni ja sitten näin sen. Kaijutin. Suoraan yläpuolellani puuhun kiinnitettynä. Nyt tiesin, että olin kävellyt suoraan ansaan.

- Kappas, Lucy. Mukava nähdä sinutkin. Mitäs pidit jekustani? Taisi mennä ihan täydestä, sanoi viiksekäs mies, joka tuli puun takaa nauraen omahyväisesti. Muljautin vain miehelle silmiäni.

- Missä Mike on? huusin miehelle, joka jatkoi nauruaan, mikä kuullosti ihan siltä, että hän olisi tukehtumaisillaan.

- No no, eipäs mennä asioiden edelle tyttöseni, mies sanoi ja jatkoi vakavana: - Haluan, että sinä suoritat ensin pari juttua. Sitten voidaan miettiä sitä, jos vaikka kertoisin nuoren miehen olinpaikan.

- En suostu mihinkään! huusin jo raivon partaalla.

- Valitettavasti sinun mielipidettäsi ei kysytä, mies sanoi ja tarrasi käteeni.

- Mitä sä luulet tekeväsi? karjuin samalla kun yritin rimpuilla pois miehen otteesta.

- Teen vain sen, mikä oli tarkoituskin, mies murahteli ja tiukensi otettaan.

- Päästä irti senkin hullu! huusin, vaikka tiesin, että minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia isoa miestä vastaan.

- Tottele nyt kiltisti niin voin säästää henkesi, mies sanoi ja tehostaakseen sanojaan hän otti takkinsa taskusta mustan pistoolin. Värähdin kauhusta.

- No niin, hyvä tyttö. Mennään suorittamaan velvollisuutesi.

  Kävelin kiltisti miehen otteessa. Tärisin vieläkin pelosta. Mitä hän haluaa tehdä minulle? Onko tämä juuri sitä, mistä Mike halusi minua varoittaa? Kyllä, tämä oli juuri sitä. Vilkaisin asetta miehe kädessä. Toivottavasti se ei ollut osana tulevia tapahtumia.

   Tunsin, kuinka olin vajoamassa tiedottomaan tilaan. Pelkäsin niin paljon. Silmäni alkoivat sulkeutua itsestään. Halusin pois täältä ja helpoin tapa näytti olevan tämä, tiedottomaksi vaipuminen. Äkillinen huuto havahdutti minut takaisin todellisuuteen.

- Seis, päästä irti Lucysta! huutaja oli Mike. Hän oli tullut pelastamaan minut.

 ______

Pahoittelut, että jatkossa kesti taas näin kauan. Olen tässä nyt kirjoitellut toista novellia, jonka sain tehtäväkseni kirjoittaa.

 Mutta eiköhän tämä novelli tästä ala taas pikku hiljaa heräilemään. :)

Castle - Luku 4

   Nostin pääni nopeasti pojan olkapäältä ja hivuttauduin kauemmas hänen otteestaan.
- Onko jokin hätänä? Mike kysyi selvästi hämmentyneenä.
- Ei, vastasin lyhyesti. Pääni oli aivan sekaisin tästä kuviosta. Olin pelästynyt omia ajatuksiani. En voinut olla varma siitä, että voiko Mikeen luottaa.
- Taidan olla vain väsynyt, täydensin haukotellen kuin korostaakseni sanojen todenperäisyyttä.
- Ymmärrän. Parasta olisi, jos nukkuisimme täällä, Mike sanoi pieni hymy kasvoillaan ja katsoi pikaisesti makuupussien suuntaan. Muutamat asiat olivat kuitenkin jääneet vaivaamaan minua aikaisemmista tapahtumista.
- Mutta entä muut linnassa? He eivät tiedä mitään siitä, mitä täällä on tekeillä. Minusta olisi reilua, että hekin saisivat tietää, töksäytin Mikelle ja katsoin suoraan hänen silmiinsä. Tuo käänsi katseensa nopeasti pois ja haroi hiuksiaan selvästi hermostuneena. Taisin osua arkaan paikkaan.
- Haluisin kertoa heille, mutta en voi. Koko linnan henkilökunta tietää, että minä tiedän näistä tapahtumista. Jos joku muista möläyttää, kaikki tietävät ketä rangaista, minua, Mike sanoi pelokkaalla ja värisevällä äänellä. Kovan kuoren alla taisi olla oikeasti herkkä ja pelokas nuori mies. Tunsin myötätuntoa Mikeä kohtaan. Hänellä ei varmasti ole helppoa.
   En tiennyt, miten tekisin. Halusin mennä vain pojan vierelle ja halata häntä, mutta pelkäsin hänen reaktiotaan. Vaikka välimme olivat syventyneet nopeasti yhteisen selviytymisen ansiosta, en ollut kuitenkaan varma, mitä uskaltaisin sanoa tai tehdä. Selvitin tummia hiuksiani sormilla, jotta saisin ajatukset muualle.
- Taidan mennä nukkumaan, sanoin Mikelle pitkän hiljaisuuden jälkeen ja nousin ylös puiselta penkiltä. Mike vain nyökkäsi.
- Haluan miettiä vielä hetken rauhassa, Mike sanoi hiljaa ja käänsin katseensa taas tomuiseen maahan.
   Käännyin ympäri ja aioin kävellä makuupussien luo, kunnes Mike keskeytti.
- Lucy, odota. Minun pitää kertoa sinulle jotain, hän sanoi nostaen katseensa maasta takaisin minuun. Kännyin ympäri ja katsoin pojan suloisiin silmiin odottavasti.
- Äh, ei mitään. Unohda koko juttu, Mike tokaisi hermostuneena ja haroi hiuksiaan.
   Nyökkäsin ja lähdin kävelemään makuupusseille. Hymyilin itsekseni. Makuupussit olivat valmiina avattuina maassa. Valitsin niistä lämpimimmän näköisen aivan kallioseinän vierestä. Käperryin makuupussin sisään ja suljin silmäni.

   Huutoa, huutoa ja vielä lisää huutoa. Nousin nopeasti ylös makuupussista kuin säikähtäneenä. Pojan huuto oli herättänyt minut. Tunsin, kuinka sydämmeni takoi rinnassa. Katsoin ympärilleni pimeässä luolassa. En nähnyt mitään...
- Mike? huhuilin, mutta en saanut vastausta. Toistin pojan nimeä vielä vähän kovempaa, mutta puhuin vain luolan kivisille seinille, kukaan ei vastannut. Missä Mike on? Tärisin pelosta. Mitä hänelle on tapahtunut? Hän ei jättäisi minua näin. Mieleni oli jälleen täynnä kysymyksiä, joihin en osannut vastata.
   Sitten kuulin sen jälleen, tuskaisen huudon jostain kaukaa, mutta siinä oli jotain tuttua... Mike!

Castle - Luku 3

   Mitä täällä tapahtuu? Se oli ensimmäinen ajatukseni. Puristin vieressä seisovan Miken kättä entistä lujemmin. En halunnut päästää irti.
- Nyt mennään! Mike huusi ja lähti juoksemaan takaisin synkemmälle polulle. Roikuin hänen kädessään ja yritin pysyä mukana vauhdissa.
   Huuto vain voimistui takanamme. Mustat korpit lähtivät lentoon korkeista kuusista. Mitä täällä tapahtuu?  Pääni oli ihan sekaisin, en keksinyt muuta ajateltavaa. Sydämmeni syke kasvoi. Mihin minä olen sekaantunut? Kysymyksiä ja taas kysymyksiä...
   Mike juoksi koko ajan vain kovempaa. Minulla oli huono kunto, enkä pysynyt vauhdissa, vaikka pojan vahva käsi oli tiukasti oman käteni ympärillä.
- Vauhtia nyt! Mike hoputti. Tätä kivistä ja juurista polkua ei ollut edes helppo kävellä, ajattelin, mutta en vastannut pojalle mitään. Halusin keskittää kaiken energiani juoksemiseen.
   Metsä polun ympärilla alkoi tulla tiheämmäksi. Oksat raapivat kasvoja ja käsiä, punaiset viirut iholla todistivat tämän. Minulla oli jalassani skeittikengät. Jokaisella askeleella kantapääni nousi ylös kengistä. Kantapääin nousi nytkin pois kengästä, kompuroin. En saanut enää korjattua tasapainoani ja päästin irti Miken kädestä. Kaaduin maahan. Samalla hetkellä kuulin samaa huutoa takaani todella läheltä. Mike tarttui käteeni ja veti minut ylös. Jatkoimme juoksemista käsi kädessä, vaikka polveeni sattui paljon. Valmiiksi repaleisten farkkujen rei'istä näin punaisen ja verisin haavan polvessani.
   Äkillinen huuto havahdutti minut taas hereille. Se kuului jälleen aivan takaamme. Halusin pois täältä, takaisin kotiin. Käärityä tuttuun ja turvalliseen peittooni sekä oikeiden ystävieni luo. Minä pelkäsin. En tiennyt, mitä takanamme on, mutta jotain hirveää sen täytyi olla, koska Mike oli ihan poissa tolaltaan.
- Nopeasti Lucy! Tiedän turvapaikan, Mike sanoi samalla, kun hänen huulilleen nousi pieni hymy. Nyökkäsin vain. Sana "turva" sai minut valppaaksi ja jaksoin juosta vielä viimeisillä voimillani pojan perässä.
   Mike juoksi pois polulta kohti suurta kallionseinämää, jossa oli  pieni aukko, selvästi luola. Aukko oli todella pieni. Meiden piti kumartua, jotta pääsimme sisään. Luola oli sisältä suuri ja mahduimme hyvin seisomaan. Luola oli pyöreän muotoinen ja keskällä oli pieni nuotio, jossa oli hiillosta. Toisella seinustalla oli muutama makuupussi levitettynä ja niiden vierellä oli kaksi suurta reppua. Tämä oli turva.
   Istuin nuotion viereen puunrungolle, joka oli tarkoitettu penkiksi. Vedin syvään henkeä. Olin vieläkin hengästynyt pitkän juoksumatkan jäljiltä ja nyt oli aika rauhoittua. Mike tuli istumaan viereeni.
- Huutaja oli Nora. Hän on se jolla on mustat lyhyet hiukset ja siniset silmät. Olimme joskus Noran kanssa ystäviä tai oikeastaan olimme enemmän kuin ystäviä. Me seurustelimme, mutta erosimme jo vuosia sitten, Mike sanoi huokaisten ja katsoi jalkoihinsa.
- Mitä hänelle tapahtui? Miksi meiden piti juosta nopeasti pois?
- Lucy, kaikkia asioita ei ole niin helppo selittää. Muistat varmasti, mitä kerroin sinulle ennen, kun aloimme kuulla huutoa? Mike kysyi ja käänsi katseensa suoraan silmiini. Nyökkäsin vastaukseksi.
- Hyvä. Nora myös tietää tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu ja joutui ensimmäiseksi uhriksi. Häneen testattiin jotain tai niin ainakin luulen. Saattoi olla, että hän ehti pakenemaan. Minä en tiedä paljoakaan, mutta sen tiedän, ettei täällä ole kaikki niin kuin pitäisi, Mike tokaisi surullinen ilme kasvoillaan.
- Tätä kaikkea on vaikea uskoa. Pelkään, että he satuttavat minua, sain sanotuksi. Mike pudisti päätään.
- Yhdessä me selviämme, Mike rohkaisi ja kietaisi kädet ympärilleni. Nojasin pojan olkapäähän ja suljin silmäni. Minulla oli turvallinen olo, vai oliko?

______

Pahoittelen, että tämän luvun julkaisussa kesti näin kauan, mutta kiitos, että luit ! :)