Novelli - Arjen sankari

Päivä oli kaunis. Taivas oli kirkkaan sininen ja pilvetön. Ilmassa tuoksui vapaus ja tulevan kesän riemu. Lempeä tuuli heilutteli ihmisten hiuksia sekä vaatteita.

Nuori mies heilautti päätään ja avasi omat, uniset silmänsä. Unimaailma katosi ja eteen astui todellisuus. Hän oli täällä. Sankka sumu peitti näkyvyyden ja ilmassa leijaili hentoa hiekkaa, joka pölysi maasta. Voimakas palaneen haju tunkeutui väkisin hajuaistin aistittavaksi. Ympäriltä kuului huutoja ja laukauksien ääniä, mutta mitään ei näkynyt. Sumu peitti kaiken.

Mies, tutummin Markus, oli nuori. Hän oli vasta alle 25-vuotias, mutta oli jo mukana suuressa ja tärkeässä asiassa rauhanturvaajana. Markus oli aina halunnut pelastaa ihmisiä ja olla sankari, jonka nimen kaikki ihmiset muistaisivat. Miehellä oli kotona pieni perhe odottamassa tämän palaamista kotiin. Hän muisti vieläkin vuoden ikäisen poikansa iloisen hymyn, jonka oli nähnyt viimeksi pari kuukautta sitten. Sen ajatuksen voimalla hän jaksoi kaiken tämän sekasorron keskellä.

Kuukaudet kuluivat nopeasti ja jäljellä oli vielä muutama päivä ennen kuin Markus pääsisi kotiin. Se antoi miehelle lisää voimaa viimeiseen suurempaan projektiin.

- Kohteessa, kuului Markuksen taskussa olevasta radiopuhelimesta. Mies otti sen käteensä ja ilmoitti olevansa myös pian paikalla.
- Tulossa, loppu, hän sanoi ja päästi irti nappulasta, jonka avulla hän äänitti oman sanomansa työkaverilleen.

Markus heitti ison repun selkäänsä ja lähti kävelemään joukon saattelemana kohti pientä kylää. Ilma oli kuiva ja hento hiekka pölysi askelten tahdissa. Lämmin ilma kohosi ylös maasta ja sai aikaan näkyvää väreilyä.  Sadetta ei ollut näkynyt pitkään aikaan ja ympärillä olevat satunnaiset kasvitkin olivat selvästi kuivuneen näköisiä. Markus toivoi sadetta helpottamaan olotilaa, mutta ennen kaikkea hän toivoi sitä näiden apua tarvitsevien ihmisten takia.

Muutaman minuutin kävelymatkan jälkeen kylä alkoi näkyä. Pienet ja suorastaan onnettoman näköiset leirimäiset talorakennukset olivat lähellä toisiaan. Lapset leikkivät vaatteista tehdyllä pyöreällä pallolla pihamaalla. Kaikesta tästä huolimatta he näyttivät iloisilta, ainakin hetkellisesti. Lasten vanhemmat ja muut kylän aikuiset olivat selvästi surullisemman näköisiä. Kuka tietää, ehkä he olivat juuri menettänet yhden läheisistään tai lapsistaan kulkutaudin uhriksi tai joutuneet muuten koville kaiken hädän keskellä. Kaikki se, mitä tämän kylän ihmiset ovat joutuneet kokemaan on väärin. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään tällä tavalla. Heillä ei ole edes puhdasta juomavettä, mikä on yksi monesta elämän edellytyksestä.

Markus saapui kylään joukkonsa mukana. Hän laski painavan reppunsa hetkiksi maahan, jotta voisi venytellä jäseniään auringonpaisteessa. Se oli ainoa asia, mitä hän ehti nähdä tai tehdä. Aivan yht'äkkiä lapsien iloinen nauru muuttui pelokkaaksi huudoksi. Lapsten vanhemmat juoksivat hakemaan lapsiaan turvaan.
Markus nosti katseensa ilmaan. Suuret helikopterit lentelivät kylän yläpuolella kovan äänen saattelemana. Asein varustautuneet sotilaat ryntäsivät kylään. Keitä he olivat, siitä ei ollut kenelläkään mitään aavistusta. Markus ja muu joukko hälyttivät radiopuhelimien välityksellä lisää joukkoja paikalle. Heillä oli kokemusta tästä.

Pian Markuksen huomio kiinnittyi kuitenkin pieneen poikalapseen, joka harhaili kaaoksen keskellä pelokkaan ja avuttoman näköisenä. Poika pyöri ympyrää ihan kuin hakien turvaa, mitä hänellä ei ollut. Markus nyökkäsi joukoillensa ja juoksi pojan luo. Askel askeleelta hän oli lähempänä. Huutoa, pelästyneitä katseita ja itkuisia silmiä, ei enää merkkiäkään pienestä toivosta, jota hän oli hetki sitten nähnyt lasten eleissä heidän pelatessaan. Nyt kaikki oli vain yhtä kaaosta. Tuo poika, hänet Markus halusi pelastaa.

Markus ehti pienen pojan luo samalla hetkellä, kun kärsivät silmät painautuivat kiinni ja poika kaatui maahan. Markus polvistui pojan elottoman kehon vierelle. Pojan pörröiset ja kiharat tummat hiukset olivat tomuiset. Hennot jalat täynnä pieniä haavoja. Kauniit silmät olivat tiukasti kiinni ja rinta pysyi liikkumattomana. Pulssia ei tuntunut. Pojan suu oli muotoutunut pieneen hymynhäiveeseen. Oliko se pelastuksen ja toivon hymy? Koko pojan olemus muistutti Markusta jostain, hänen omasta pojastaan.

- Liikkeelle! kuului käsky radiopuhelimesta. Markus kuittasi sen ja nousi ylös maasta. Hänen housuna olivat tomuiset ja likaiset, mutta sillä ei ollut väliä. Maailmassa oli niin paljon suurempiakin ongelmia.

Markus kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti seuraavaa määränpäätä, minne käsky oli käynyt. Hän vilkaisi vielä hetken kuluttua pojan liikkumattoman ruumiin suuntaan. Pojan silmät raottuivat hieman ja niistä loisti toivo, toivo paremmasta. Pieni ja auringossa kimalteleva kyynel vierähti pojan kasvoille. Se jätti jälkeensa kapean vanan pojan pölyiselle poskelle. Markus kääntyi nopeasti ympäri ja lähti juoksemaan. Hän ei enää kestänyt katsoa enempää.

***

Viimeiset päivät olivat jo takanapäin ja Markus oli saapunut kotiin. Lentokone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Aurinko oli juuri laskeutumassa taivaanrannan taakse kauniin värimaailman saattelemana. Näky oli kaunis ja turvallinen. Markus hieraisi silmiään. Pitkä matka oli takana ja hän oli selvinnyt siitä.

Terminaalissa miestä odotti iloinen vastaanotto, vaimo ja oma poika. Markus otti poikansa syliin ja katsoi tämän iloisiin ja kirkkaisiin silmiin. Sillä hetkellä hän tajusi olevansa oman poikansa sankari. Hänen ei enää tarvitsisi lähteä leikkimään hengellään. Hänen ei tarvinnut enää todistaa mitään itselleen tai kenellekkään muulle, pelit oli pelattu ja leikit oli leikitty. Sen hän oli oppinut pienen tummaihoisen pojan ansioista. Sankareita oli niin monenlaisia ja Markus voisi olla se ihan tavallinen sankari, arjen sankari.